Sydämmeeni joulun teen

Ovi aukeaa narahtaen hieman. 

Vedän syvän henkäyksen kirpeää pakkasen raikastamaa ilmaa sisälleni. 

Aurinko on laskemassa niin kovin lyhyen päivän päätteeksi värjäten viimeisillä säteillään taivaanrantaa oranssin punaiseksi. Astelen hiljalleen rantaan vähäisen lumen narskuessa kengän alla. 

Lehdistä paljaiden koivujen ja pensaiden oksat sekä suurien ikivanhojen mäntyjen oksat neulasineen ovat kuin sokerihuurreettuja kuuran peittäessä ne kauttaaltaan. 

Kuinka kaunista, hiljaista ja muutoinkin niin rauhallista onkaan ympäröivän luonnon ollessa miltei pysähdyksissä kuuraisen hämärän kietoessa ne syleilyynsä. 

Päivän viimeisten auringonsäteiden aikaan pienet linnut pyrähtelevät kiireen vilkkaan lintulaudalla tankatakseen ravintoa kylmän yön varalle. Koivujen oksilta kuuluu vienoa kujerrusta, punatulkkujen keskustellessa keskenään ennen yöpuulle lähtöään. 

Auringon laskiessa toisaalle nousee toisaalta kuu. Tähdet syttyvät yksitellen täyttäen taivaankaareen pian täyteen tuikkivilla valoilla kuun valaistessa ympäröivää tienoota omalla mystisellä valollaan. 

Astelen ihastellen, mieli hiljenee hengityksen tasaantuessa. 

Pysähdyn, hiljenen, suljen silmäni. 

Mitä lähempänä olen maata, vettä, tuulen tuivertaessa ympärillä tehden pakkasen purevaksi sitä lähempänä koen olevani taivasta. 

Mitä pimeämpi yö, mitä kirkkaammat tähdet ja loistava kuu, sitä enemmän koen olevani yhtä luonnon kanssa. 

Mitä kauniimpi auringon nousu tai lasku ja kuuraiset puut, mitä kovemmin tuivertava tuuli tai lumituisku sitä enemmän koen olevani elossa. 

Mitä vähemmän ympärilläni on niin sitä enemmän koen saavani. 

Syvä kiitollisuus valtaa mieleni uudelleen ja uudelleen.

Elämäni on nyt ja tässä. 

Hiljalleen tunnen kuinka toisenlainen rauha, sisäinen selkeys tulee ja kietoo syliinsä. 

Jalat tiukasti maassa käsien ollessa kohti taivasta tunnen kuinka harras tunne sydämmeeni joulun tekee.

<3 

Tumma taivas jouluyönä,

tähdet tuikkii valoyönä,

ilmassa on ripaus taikaa,

Rauhallista Joulunaikaa!

Muutoksien syksy ja pahvilaatikko tetris

Kesäkuunn alussa elin muistoissa ja kymmenen vuoden silmänräpäyksessä. Silloin ei vielä voinut aavistaakaan millainen kesä olikaan tulossa pelkästään auringon ja lämmön osalta. 

Voin kertoa että nautin, ihan jokaisesta helteisen auringon täyttämästä päivästä. Kyllä se on vaan ihan toienlaista elo kun talvi on talvi ja etenkin kesä on kesä! Ja millainen kesä vielä. 

Oikea käärmeiden ja lohikäärmeen kesä. 

Kesä joka valmisteli ottamaan monenlaista yllätystä. 

Vuosi sitten olin kävellyt soita ristiin rastiin ihastuakseni niihin lopullisesti oli tämä kesä käärmeineen ja helteineen aivan toisenlainen. 

Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen kun selvisi, että monen vuoden pohdinnan ja etsimisen jälkeen meille olisi elokuussa tuleva uusi perheenjäsen käyttölinjaisen kultaisennoutajan Ilon muodossa. Ilo matkusti meille Tanskasta. 

Ensimmäinen ajatus rotuun tuli ajatuksesta saada nuorimmalle tyttärelle kaveri, sellainen joka soveltuisi myös metsästykseen. Sekä tämän lisäksi olisi mahdollisesti ohjaaja pari tulevaisuudessa itselleni nykyisessä työssäni kehitysvammaisten asumisyksikössä. 

Olen haaveillut koira-avusteisesta ohjaustyöstä ja kuin ihmeen kaupalla Sosiaalipedagokiseen koiratoimintaan valmentava koulu olikin alkamassa Joensuussa. 

Pari viikkoa Ilon tultua meille matkasimme soveltuvuustestiin ja läpäisimme sen. Nyt odotamme innolla marraskuussa alkavaa koulua ja etenkin sitä mitä se tuo tullessaan!

Nykyinen kotimme on ollut myynnissä reilun vuoden. Myynnin syynä on ollut päästä rakentamaan loppuiän kotia toiseen paikkaan joka on sijainniltaan syrjemmässä kuin missä olemme aikaisemmin asuneet. 

Nyt olemme me ja koko Soidinahon poppoo melkoisen muutoksen kourissa. Pahvilaatikko tetris tiivistyy lopulta muuttoon ja aikanaan uuden kodin rakentamiseen. 

Vaikka edessä on miltei ihmistä isompi urakka on koko prosessi ollut erittäin kasvattava ja voimauttava. Nyt on hyvä hetki käydä kaikki läpi niin henkisesti kuin materiaalisesti ja valita mitä ottaa mukaansa uudessa elossa ja mitä jättää pois matkasta kiittäen kaikesta siitä mitä oli ja mikä jäi taakse. 

Muuton ja pentujen vuoksi (Ninnille ja Saagalle tulossa pennut) perinteinen syksy metsässä on saanut uudenlaiset kasvot, mutta on vain ajateltava kuinka tänä syksynä näin ja ensi vuonna uusin ajatuksin syksyyn.

 Syksyä on toki jäljellä, mutta katsotaan sitten myöhemmin mitä se toi tullessaan vai toiko mitään. Nyt vain katse luottavaisesti kohti tulevaisuutta. 

Unelmat alkavat muuttua todeksi vaikka nipistäisin itseäni käsivarresta. :)

Kymmenen vuoden silmänräpäys

1.6.2018 kymmenen vuotta. 

Aika joka kuluu jäljelle päin silmäräpäyksessä ollen kuitenkin joinakin hetkinä ajankuluna etanankin matelua hitaampaa. 

Vaan tuollaisen 10 vuoden räpäyksen olen nyt kuitenkin asunut Pohjois-Karjalan kunnailla, Suomen ja Euroopan itäisimmällä paikkakunnalla. 

Lähelle mutta samalla niin kauas jäivät sinisten vaarojen Kainuu kuohuvine koskineen, vuolaina virtoina virtaavine jokineen, perheen ja ystävien lisäksi. 

Olin kulkenut yhtä jos toista polkua sinne minne se oli aina milloinkin kuljettanut. 

Ikiaikaisten kalliomaalausten edessä tullut varmuus siitä kuinka elämä kantaa antoi varmuutta siihen kuinka jokainen polku mutkinen ja mäkineen kuuluu suureen suunnitelmaan. 

Rohkein ja avoimin mielin lähdin siis kohti Pohjois-Karjalan kunnaita. 

Karhujen, kotkien ja käärmeiden kotiin.

Muutaman ensimmäisen vuoden kaipasin ja ikävöin lunta, vaaroja ja jokia. 

Perhettä. 

Ystäviä. 

Vuodet vierivät ja tutustuin, tulin tutuksi. 

Pääsin uuden kotipaikan kanssa sinuiksi. 

Polut tulivat turvallisiksi. 

Suot ja järvet rakkaiksi. 

Ilomantsi tuli ja vähitellen mieltä muunsi ja ajatuksia käänsi. 

Vaikkei juurien maaksi niin siipien kannattelemaksi, 

Karjalan koivun kokoiseksi, 

Kainuun korvesta juurtuvaksi, 

ihastuttavaksi,

rakastettavaksi

kodiksi omaksi.

Kiitos <3