1.6.2018 kymmenen vuotta.
Aika joka kuluu jäljelle päin silmäräpäyksessä ollen kuitenkin joinakin hetkinä ajankuluna etanankin matelua hitaampaa.
Vaan tuollaisen 10 vuoden räpäyksen olen nyt kuitenkin asunut Pohjois-Karjalan kunnailla, Suomen ja Euroopan itäisimmällä paikkakunnalla.
Lähelle mutta samalla niin kauas jäivät sinisten vaarojen Kainuu kuohuvine koskineen, vuolaina virtoina virtaavine jokineen, perheen ja ystävien lisäksi.
Olin kulkenut yhtä jos toista polkua sinne minne se oli aina milloinkin kuljettanut.
Ikiaikaisten kalliomaalausten edessä tullut varmuus siitä kuinka elämä kantaa antoi varmuutta siihen kuinka jokainen polku mutkinen ja mäkineen kuuluu suureen suunnitelmaan.
Rohkein ja avoimin mielin lähdin siis kohti Pohjois-Karjalan kunnaita.
Karhujen, kotkien ja käärmeiden kotiin.
Muutaman ensimmäisen vuoden kaipasin ja ikävöin lunta, vaaroja ja jokia.
Perhettä.
Ystäviä.
Vuodet vierivät ja tutustuin, tulin tutuksi.
Pääsin uuden kotipaikan kanssa sinuiksi.
Polut tulivat turvallisiksi.
Suot ja järvet rakkaiksi.
Ilomantsi tuli ja vähitellen mieltä muunsi ja ajatuksia käänsi.
Vaikkei juurien maaksi niin siipien kannattelemaksi,
Karjalan koivun kokoiseksi,
Kainuun korvesta juurtuvaksi,
ihastuttavaksi,
rakastettavaksi
kodiksi omaksi.
Kiitos <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti