Minni oli hieno koira. Koira joka oli nopeasti oppiva, älykäs, leikkisä ja aina valmis tekemään töitä sen asian parissa mitä siltä kulloinkin pyydettiin.
Minni oli koko perheen koira eläen mukanamme murrosvaihetta muuttaessamme tännä nykyiseen kotiimme.
Haukku raikoi milloin linnulle, hirvelle joskus jopa karhullekin. Välillä haukussa saattoi olla jotain muutakin hieman vähäpätöisempää kuten kertainen piisami. Piisamin kohtaamisesta tulikin taisteluarpi joka oli näkyvä loppu iän. Minni sai kaksi pentuetta ja ensimmäisestä osa matkasi Bulgariaan Maran jäädessä meille. Toinen pentue olikin jäävä viimeiseksi Minnin osalta. Nämä pennut jäivätkin kaikki Suomeen ja niistä jokaisella on ollut monenlaisia tapahtumia elämässään. Tähti-pentueen osalta on lohduttavaa ajatella, että elämä jatkuu.
Mara jäi äitinsä suojaan ollen jollain tapaa hieman arka joillekin uusille asioille. Ensimmäisenä syksynä varottiin metsään vientiä hirvien osalta. Isoksi kasvava koira oli fyysisesti niin kovin keskentekoinen. Kuitenkin maastoista löytyi hirviä ja jopa pesässä nukkuva karhu jota juniori kävi haukkumassa. Seuraava syksy piti olla se jolloin "kaikki sujuu kuin tanssi". Sitä se olikin siihen saakka kunnes susi puri Maraa. Tästä tämä selvisi vähäisin fyysisin vammoin henkisen kolauksen lisäksi.
Maralle kaadettiin useita hirviä ja omassa hönttiydessään oli kuitenkin huumorintajuinen koira. Ei kuitenkaan mikään penaalin terävin kynä millään muotoa.
Minni sairastui toisen pentueen jälkeen erinäisiin iho-oireisiin. Tätä hoidettiin monenlaisin keinoin 1,5v kunnes koitti päivä jolloin oli armeliainta saattaa ystävä taivaallisille metsästysmaille. Samaan aikaan Marankin iho alkoi oireilla, mutta hoitojen avulla se parani. Minnin lähdön jälkeen kului muutamia vuosia ja oli aikoja jolloin Mara oli sairas ja milloin terve. Vuosi sitten olimme jo varmoja, että lähdön aika on Marallekin koittanut jolloin kuin taika-iskusta koira taas parantui. Talvi sujui hyvin, mutta kevään tullessa palasi tulehdukset ihon ollessa kuitenkin kunnossa. Vuosi sitten tehty päätös oli vaikea, mutta kuten Minnin kohdallakin koitti päivä jolloin oli aika saattaa Mara äitinsä luo.
Itselleni on ollut suuri kunnia viettää nämä viimeisimmät vuodet Minnin ja Maran kasvattamana. Kaikki ei aina suju kuin kuvittelee eikä ainakaan suunnitelmien mukaan. Kaikki on kuitenkin otettava vastaan niin kuin ne meille annetaan. Siispä kiitänkin näitä eläinystäviä kumppanuudesta vierellä eläen enkä sure sitä ettei yhteisiä vuosia ollutkaan niin paljon tarjolla kuin mitä olisimme niitä tahtoneet heidän kanssa elää.
Elämä jatkuu ja tarhassa kasvaa Minnin mummotettava Myytti joka on monessa suhteessa isoäitinsä kaltainen. Saa nähdä mihin ja millaiseksi matka tämän kanssa on minua ja meitä kasvattava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti